Sain tänään uuden, ikioman lukaalini avaimet käteen. Tarkoitukseni oli mennä vasta huomenna maalaamaan sinne seiniä, mutta koska tiedän, että arska tulee porottamaan polleana täydeltä taivaalta, hommauduin maalauspuuhiin heti tänään. Kiitos isosiskon (ja kummipojan!) pääsin kimpsuineni ja kampsuineni melkoisen vaivattomasti "huudeille".

Ja puhhuh. Kieli pyöreänä, sormet väkkärinä, naama maalitahrojen läikyttämänä minä sitten puuhastelin 3 tuntia kolmen pienen seinän parissa. Täytyy kyllä nostaa hattua maalareille; olen aina kuvitellut, että maalaaminen on kevyttä sutimista ja viheltelyä, mutta toisin kävi; hiki virtasi, tela ei millään meinannut kulkea juuri niin kuin tahdoin, maali tarttui välillä liian hyvin, välillä ei lainkaan hyvin. Lopputuloksena uusi kotini on kärpässienen näköinen. Perkule! Lukaisin maalausoppaan lävitse vasta matkalla vanhaan kotiini tuossa puolen yön tietämillä. Olisin voinut tehdä toisin; maalata fiksummin. No, ehkä huomenna sitten, joudun nimittäin tekemään toisen kierroksen.

Yksi seinä jäi blancoksi. Ajattelin, että jätän sen tyhjäksi ja täytän sitten kun tiedän mitä haluan. Joskus on niin vaikea selvittää omat halut, olipa kyseessä miten pikkuriikkinen asia tahansa. Eräs herrashenkilö kysyi kerran, haluanko skumppaa, sidukkaa vai bissen. En kerta kaikkiaan osannut päättää. Jotenkin kirjoituspuuhat sujuvat kaikista päättäväisimmin, samoin opetustyö. En muista nyt nimeä, mutta jonkun tutkimuksen mukaan opettaja tekee keskimäärin 600 päätöstä yhden oppitunnin aikana. Hassua, että vapaa-ajalla päätöksenteko ja jonkin asian haluaminen on kaikkea muuta kuin tehokasta.

Nyt muuten väsyttää aivan kamalasti. Haluan nukkumaan. Nukkuminen on ihanaa :) Ja hiihaa; enää yksi työpäivä, huomiset kevätjuhlat, ja sitten koittaa armas aika!

Oioioi..

mikä viikko, tai puolikas sellainen! Ihana suorastaan. Aurinkoinen; makea.

Oikeastaan jo viime viikon loppu oli makea. Kirjoituskoulun bileet hurahtivat äärettömän hauskasti; on ilo tuntea niin reippaita ja retkeitä ihmisiä  kuin sieltä olen löytänyt. Moni heistä jää varmasti elinikäiseksi ystäväksi. Tosin itse taisin olla huonohko ystävä, sillä jatkopaikasta, eräästä pubista, läksin jo yhden aikoihin Idolin luo. Idoli kun pyysi minua - tiedän; taas!? - luokseen. Väsytti kovin monen päivän juhlinta, joten oli toisaalta hyvä lähteä, ja ehdinhän kaikista hauskimman ajan viettämään armaitten kirjoituskoululaisten raikkaassa seurassa (kuulostaapas puolustelulta ). Ja yö meni hyvin, hauskasti sekin. Ainakin ventovieraasti, kelmeästi!

Maanantainakin menin sinne, Idolille. Kääks! Työpäivä oli pitkähkö, opekokous venyi iltapäivän ramauttaville tunneille saakka, ja kotiin tultua kirjoitin varmaankin kolme tuntia. Sitten tuli stoppi; teksti ei vain kulkenut enää. Ei, vaikka sunnuntaina sain tsemppausta ja kehuja viimeiseltä vastaanotolta, eräältä tekstiini tutustuneelta kirjailijalta. No, heti kun stoppi tuli, samassa syssyssä soitti tämä arvoituksellinen ihminen jota jostakin syystä kutsun Idoliksi. Hän kysyi mitä teen; sanoin ihmetteleväni elämää, hän pyysi minua ihmettelemään sitä luokseen. Ja siinä sitten polkaisin sinne, ihmettelemään todellakin - ensinnäkin sitä, että mitä ihmettä siellä tein! - ja hymyilemään kuin pikkukukka.

No, onneksi Idoli lähti matkoille ja pysyy siellä, ja onneksi minäkin lähden parin viikon päästä viideksi viikoksi pois. Koluamaan Trans-Siperian reittiä. Toivottavasti pääsen päivittämään matkan varpuja tänne!

Sitä paitsi tiistai ja keskiviikko ne vasta mehukkaita päiviä olivatkin; eksäni tuli visiitille. Siis lähinnä sen takia, että hänen kamojaan on vielä tämän kaaoksen keskellä (elän pahvilaatikkomeressä muutaman päivän, sillä muutan uuteen huusholliini sunnuntaina). Koska emme tule enää luultavasti koskaan tapaamaan muuttoni jälkeen (eksäni ei halua olla missään tekemisissä kanssani ), päätimme viettää ikimuistoisen viimeisen vuorokauden yhdessä. Riitelimme, kävimme kylpylässä, riitelimme, puhuimme järkeviä, itkimme, nauroimme, hiprakoiduimme - vahingossa! - pakkasimme kamoja, katsoimme leffan, söimme hyvin, silitimme toisiamme. Voi kuinka oli herkkää! Siis tajutonta ajatella, että sunnuntain jälkeen emme enää koskaan tapaa. Surullista, eksäni kun merkitsee minulle yhä todella paljon; hän on kuitenkin se, joka vieläkin, mitä luultavimmin, tuntee minut parhaiten. Mutta siis ei meistä kumpikaan halua enää palata yhteen, joten ehkä on parastakin, ettemme enää tapaa.

Ja mitäs mitäs nyt, minulla ei ole lainkaan tyhjä olo. Tänään meinasi tulla, mutta sitten tartuin pahvilaatikoihin ja täytin niitä. Sulloin myös jätesäkkiin tavaraa. Sitten tavarat loppuivat - tai eivät aivan; tarvitsen elämisesineitä jonkin verran, kuten esimerkiksi musiikkia ja alushousuja - ja oli aika pysähtyä. Pysähdyin, mutta sitten ajatukseni virtasivat; pakottivat koneelle; pakottivat kirjoittamaan. Minä kirjoitin tänäänkin kolme tuntia! Ja niin, tiistaina kirjoitin monta, ainakin kuusi.

Periaatteessa tällä hetkellä en enää sanan varsinaisessa kimmellyksessä kirjoita, vaan työstän. Käsis on jo täynnä sanoja, nyt niitä pitää poistaa rankalla kädellä. Rakastan sitä; muokkaamista, deletoimista, siirtämistä, toistamista, vaihtamista. Aah, olen ihan sisällä tässä käsiksessäni. Ja mikä parasta; jo kaksi ihmistä on sanonut, että kirjoitan kirjallisuutta. Siis kaksi sellaista, jotka ovat alan ammattilaisia, eivät mitään läheisiä. En luetuta tekstejäni läheisillä. Se olisi typerää, eikö?

Luen Kravun kääntöpiiriä samalla. Tai siis en samalla, vaan näinä päivinä. Miller rulettaa  Luulen, ettei hän kuitenkaan vaikuta kirjoittamiseeni samalla lailla kuin esimerkiksi esikoiseeni vaikuttivat jotkut suosikkini.

Niin, mutta siis palatakseni aitoihin; kirjoittamisen jälkeen menin juoksemaan. Ihanaa juosta tuolla viilenevässä illassa, ravistella jäseniä, hengittää puhdasta merta. Tai siis ei kai Itämeri niin puhdas ole. Kuitenkin tänään olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen nainen. Ja mikä parasta: enää kaksi päivää töitä, sitten alkaa 11 viikon kesäloma!

 

 

 

 

 

Mitä minä tässä marmatan mistään tyhjyydestä, kun itse hankin sitä koko ajan lisää?

Vietin nimittäin yöni Idolin seurassa. Se oli mukavaa. Aamulla sain kuohuviiniaamiaisen ja rutkasti itsetuntoa hiveleviä lässytyksiä - olkoonkin, että en voi sietää lepertelyä ja lätilätiläättelyä. Jäi hyvä mieli tästä tapaamisesta, mikä on raivostuttavaa, sillä eihän Idolista pääse eroon jos on mukavaa. Nimittäin tietenkin mukavan tapaamisen jälkeen tulee ajateltua, että no, voihan sitä vähän hauskaa pitää, voihan sitä vielä kerran tavata ja sitten that's it. Harmi vain tiedän jo valmiiksi, että seuraava kerta ei ole yhtään näin hekumallinen. Toisaalta hyvä: sittenhän voin viimeinkin lopettaa tämän tyhjyyden täyttämisen tyhjyydellä ja siirtyä henkiseen vapauteen. Sillä sitähän minä haluan, eikö? Sitähän se täyttyminen on, että ei ole tyhjä sen takia, että joku pitää itseä tyhjänä.

Tai jotain. Selittelen nyt kovasti omituisia, koska minulla on krapula. Ei pitäisi olla, mutta on. En haluaisi juhlia näin sointuisasti koko ajan, en todellakaan, mutta nyt keväällä tällaisia himskatin kissanristiäisiä pukkaa joka pajun varteen. Eilen istuin upseerikerholla toisen työpaikkani kevätretkellä syömässä - ja juomassa - tukevasti. Olin asettanut itselleni kaksi sääntöä: 1) ei alkoholia ja 2) kotiin viimeistään klo 22 (kevätretki kun alkoi jo klo 16). Mutta kas kummaa, jo ennen kevätretken alkamista köpsöttelin työtovereiden perässä Panimo-ravintolaan ja tilasin oluen. Siis tuosta noin vain. Ja sitten minä vielä join sen, tuosta noin vain, ja hento tyttönen kun olen, se kihahti heti otsaan.

Upseerikerholta tie jatkui erään työtoverin kotiin nauttimaan lisää juotavaa. Tavallaan olin poissa pelistä jo klo 23, kun menin sinne Idolin luo. Hän kylläkin juotti minulle vielä kuoharia, ja voin pahoin jo illalla. Henkisesti kuitenkin hyvin, olihan takana hauska päivä ja ilta. Ei ollenkaan tyhjä!

No kuitenkin tämä päivä on mennyt hieman pipariksi. Senkin takia olisin tahtonut eilen ajoissa kotiin, että olisin voinut kirjoittaa kokonaiset monta tuntia. Mutta nyt aikaa on vain pari viisarinkiertoa, sillä illalla on kirjoituskoulun kevätjuhlat. Sieltä ei voi olla pois, ei missään nimessä. Minulta kun kirjoituskoulutaival - kaksivuotinen, nostalginen! - päättyy näihin juhliin. Ihan tippa tulee linssiin, kyseinen laitos on edesauttanut tulevaa uraani kirjailijana niin kovin roimasti. En tiedä miten selviän ilman palautetta, mitä sieltä sateli niskaan hyvässä ja kitkerässä muodossa. Palaute kun on aina positiivinen asia :)

Palautan nyt itseni takaisin tunnolliseen kirjoituspuuhaan ja sen jälkeen lähden etsimään oksia puista. Lupasin siis viedä sellaisia koristeeksi juhliin. Ja ai niin, olen siellä juontajana. Pitäisi varmaankin väsätä puhe, tai sitten improan. Improten aina parempi. Kai. Anyway, näin se tyhjyys täyttyy vain; minä taidan parhaillani karttaa yksinäistä hetkeä. Se ei liene kamalan positiivinen asia, pitäisi vain uskaltaa pysähtyä ja vaieta, pitää hiljainen hetki ja miettiä.

 

Milloin tämä kaikki alkoi? Tämä tällainen; tyhjän täyttäminen. Jäin palttiarallaa puoli vuotta sitten sinkuksi - tai pikemminkin jättäydyin sellaiseksi - neljä vuotta kestäneestä suhteesta (niin tai no; parisuhde kesti kolme vuotta, tunteminen neljä) ja päätin, etten enää koskaan ikinä milloinkaan a) rakastu ja/tai b) ala seurustella.

Alkoiko tämä kaikki siitä? Pyhästä, legendaarisesta päätöksestäni jättäytyä yhteiskunnan "normien" ulkopuolelle ja seurata trendiä olla varsinainen citysinkku(onhan se hertsileijaa muodikasta leikkiä Sinkkuelämää-sarjan feikkileikkimeikkieloa!).

Mutta en tiedä. Enhän kuitenkaan aivan puolta vuotta ole ollut yksin - eli siis tyhjänä. Nimittäin asuimme entiseksi leimaamani kumppanin kanssa eropäätöksen jälkeen saman katon alla vielä kaksi kuukautta olosuhteiden pakosta. Kun vihdoin mies pakkasi tavararöykkiönsä ja painoi oven takanaan kiinni, päätökseni pysyä naimattomana vanhanapiikana (tai siis niin; olen ehtinyt olla naimisissa kerran, vuoden verran, vaikka olenkin vasta 27-vuotias) syöksähti liekkeihin. Niin oli kerta kaikkiaan parasta ja houkuttelevaa elää; yksin, yksin, yksin. Ei se ollut tyhjää. Ei sen pitänyt olla tyhjää.

Mutta kun päiviä - siis todellakin PELKÄSTÄÄN päiviä! - ehti kulua, aloin kaivata jotakin. Huomasin, että oli ilkosen tyhjää olla. Siis kertakaikkisen valkoista, eikä valkoinen ole välttämättä hyvä asia, jos sitä on liikaa ja kaikkialla.

Aloin pyöriä hermostuneesti - enkä todellakaan jaksanut keskittyä rakkaimpaan puuhasteluuni; toisen romaanini käsikirjoituksen työstämiseen - pitkin kotia ja katuja. Aloin hermostella; en viihtynyt iltoja ylhäisessä yksinäisyydessä - vaikka ennen ne olivat minulle suorastaan huumetta! - ja voi viikonloppuja sentään: aloin riekkua perjantaina JA lauantaina (joskus jopa sunnuntaina, olkoonkin että maanantaisin piti kömpiä töihin leikkimään kansankynttilää!) kapakoissa, bileissä, ihmepiireissä jne. jne.

Jos en jostakin syystä mennyt mihinkään, minä olin tyhjä ja minulla oli tyhjää. Aivan kuten nyt: tyhjää täynnä koko nainen, vaikka kaksi tuntia sitten palasin kotiin Tallinnan-reissulta, minne opettajakuntamme teki kevätretken. Vaikka menoa ja meininkiä riitti. Vaikka olen väsynyt, enkä jaksaisi tehdä mitään. Mutta kappasta vain; heti kun tullaan kotiin - armaaseen kotiin, sillä rakastan koteilua, tai ainakin ennen sinkkuuttani rakastin, varmasti - onkin taas tyhjää tyhjää tyhjää. Blanco.

No. Eipä kestänyt kauaa siitä, kun eksä muutti pois ja oli pakko saada säpinää. Ei - anteeksi korjaus - ei säpinää, vaan läheisyyttä. En siis missään nimessä tahtonut mitään suhdetta, en mitään vakavaa, en mitään sitoutumisia tai lupauksia. Sitten vahingossa jouduin sellaiseen; varsinaiseen säpinään! Löysin, tai oikeastaan törmäsin, baarissa erääseen idoliini. Päädyin hänen luokseen. Päädyin monena iltana hänen luokseen - en, luojan kiitos kuitenkaan, perättäisinä, vaan kerran pari viikossa! - ja esitin olevani varsinainen Lady Domina siinä mielessä, että minä soitin pilliä ja siihen tahtiin sopi tanssia. Ei tavattu silloin kun Idolille sopi, vaan vain silloin kun neidille kävi kalenterin - huom; kiireisen sinkkukalenterin! - reunoille.

Ei ollut tyhjää. Ei; olihan aina tarvittaessa saatavilla joku joka ihaili minua ja palvoi vartaloani (sillä sellaistahan nainen tarvitsee; jumalointia!) heikkoina hetkinä. No, minä päätin olla oikea, ihka-aito Lady D, ja hurvittelin parin muunkin miekkosen kanssa siinä sivussa. Vaan sitten eräänä päivänä huomasin, että oh my god, nyt ollaan pississä. Siis pissipississä: olin mennyt retkahtamaan Idoliin. Damn. Muut eivät maistuneet. Eivätkä maistu. Eivät, vaikka kielsin ja kiellän tunteeni. Aloin tarvita Idolia enemmän ja enemmän koko ajan ei saanut loppua, mutta Idolipa säikähti, ja alkoi himmailla. Ja nyt hän himmailee koko ajan. Ja minä riudun.

Olen tyhjä. En tunne mitään (muuta kuin onttoutta!). En koe mitään edes silloin kun nauran tai laulan iloluontoisesti. En HALUA ketään (muuta!) enkä osaa olla. Romaanini ei edisty, olen jumissa. Työt eivät huvita, vaikka rakastan työtäni. Juoksen bileissä yhä edelleen täyttämässä näitä kohtia, joina pyörin kotona ja haluaisin paneutua ELÄMÄÄN, mutta en vain tee mitään. Surffaan netissä ja riekun. Odotan yhteydenottoja Idolilta, joita tulee nykyään vain silloin, kun hän tarvitsee minua. Se sattuu, se tyhjentää lisää, ja oi kuinka ahdistaa kun jo valmiiksi tyhjä riisutaan vielä tyhjemmäksi!!

Apua. Miten, miten tästä pääsee pois??

Miten, siis miten pääsen tästä pois? Miten tyhjyys täytetään?