Milloin tämä kaikki alkoi? Tämä tällainen; tyhjän täyttäminen. Jäin palttiarallaa puoli vuotta sitten sinkuksi - tai pikemminkin jättäydyin sellaiseksi - neljä vuotta kestäneestä suhteesta (niin tai no; parisuhde kesti kolme vuotta, tunteminen neljä) ja päätin, etten enää koskaan ikinä milloinkaan a) rakastu ja/tai b) ala seurustella.

Alkoiko tämä kaikki siitä? Pyhästä, legendaarisesta päätöksestäni jättäytyä yhteiskunnan "normien" ulkopuolelle ja seurata trendiä olla varsinainen citysinkku(onhan se hertsileijaa muodikasta leikkiä Sinkkuelämää-sarjan feikkileikkimeikkieloa!).

Mutta en tiedä. Enhän kuitenkaan aivan puolta vuotta ole ollut yksin - eli siis tyhjänä. Nimittäin asuimme entiseksi leimaamani kumppanin kanssa eropäätöksen jälkeen saman katon alla vielä kaksi kuukautta olosuhteiden pakosta. Kun vihdoin mies pakkasi tavararöykkiönsä ja painoi oven takanaan kiinni, päätökseni pysyä naimattomana vanhanapiikana (tai siis niin; olen ehtinyt olla naimisissa kerran, vuoden verran, vaikka olenkin vasta 27-vuotias) syöksähti liekkeihin. Niin oli kerta kaikkiaan parasta ja houkuttelevaa elää; yksin, yksin, yksin. Ei se ollut tyhjää. Ei sen pitänyt olla tyhjää.

Mutta kun päiviä - siis todellakin PELKÄSTÄÄN päiviä! - ehti kulua, aloin kaivata jotakin. Huomasin, että oli ilkosen tyhjää olla. Siis kertakaikkisen valkoista, eikä valkoinen ole välttämättä hyvä asia, jos sitä on liikaa ja kaikkialla.

Aloin pyöriä hermostuneesti - enkä todellakaan jaksanut keskittyä rakkaimpaan puuhasteluuni; toisen romaanini käsikirjoituksen työstämiseen - pitkin kotia ja katuja. Aloin hermostella; en viihtynyt iltoja ylhäisessä yksinäisyydessä - vaikka ennen ne olivat minulle suorastaan huumetta! - ja voi viikonloppuja sentään: aloin riekkua perjantaina JA lauantaina (joskus jopa sunnuntaina, olkoonkin että maanantaisin piti kömpiä töihin leikkimään kansankynttilää!) kapakoissa, bileissä, ihmepiireissä jne. jne.

Jos en jostakin syystä mennyt mihinkään, minä olin tyhjä ja minulla oli tyhjää. Aivan kuten nyt: tyhjää täynnä koko nainen, vaikka kaksi tuntia sitten palasin kotiin Tallinnan-reissulta, minne opettajakuntamme teki kevätretken. Vaikka menoa ja meininkiä riitti. Vaikka olen väsynyt, enkä jaksaisi tehdä mitään. Mutta kappasta vain; heti kun tullaan kotiin - armaaseen kotiin, sillä rakastan koteilua, tai ainakin ennen sinkkuuttani rakastin, varmasti - onkin taas tyhjää tyhjää tyhjää. Blanco.

No. Eipä kestänyt kauaa siitä, kun eksä muutti pois ja oli pakko saada säpinää. Ei - anteeksi korjaus - ei säpinää, vaan läheisyyttä. En siis missään nimessä tahtonut mitään suhdetta, en mitään vakavaa, en mitään sitoutumisia tai lupauksia. Sitten vahingossa jouduin sellaiseen; varsinaiseen säpinään! Löysin, tai oikeastaan törmäsin, baarissa erääseen idoliini. Päädyin hänen luokseen. Päädyin monena iltana hänen luokseen - en, luojan kiitos kuitenkaan, perättäisinä, vaan kerran pari viikossa! - ja esitin olevani varsinainen Lady Domina siinä mielessä, että minä soitin pilliä ja siihen tahtiin sopi tanssia. Ei tavattu silloin kun Idolille sopi, vaan vain silloin kun neidille kävi kalenterin - huom; kiireisen sinkkukalenterin! - reunoille.

Ei ollut tyhjää. Ei; olihan aina tarvittaessa saatavilla joku joka ihaili minua ja palvoi vartaloani (sillä sellaistahan nainen tarvitsee; jumalointia!) heikkoina hetkinä. No, minä päätin olla oikea, ihka-aito Lady D, ja hurvittelin parin muunkin miekkosen kanssa siinä sivussa. Vaan sitten eräänä päivänä huomasin, että oh my god, nyt ollaan pississä. Siis pissipississä: olin mennyt retkahtamaan Idoliin. Damn. Muut eivät maistuneet. Eivätkä maistu. Eivät, vaikka kielsin ja kiellän tunteeni. Aloin tarvita Idolia enemmän ja enemmän koko ajan ei saanut loppua, mutta Idolipa säikähti, ja alkoi himmailla. Ja nyt hän himmailee koko ajan. Ja minä riudun.

Olen tyhjä. En tunne mitään (muuta kuin onttoutta!). En koe mitään edes silloin kun nauran tai laulan iloluontoisesti. En HALUA ketään (muuta!) enkä osaa olla. Romaanini ei edisty, olen jumissa. Työt eivät huvita, vaikka rakastan työtäni. Juoksen bileissä yhä edelleen täyttämässä näitä kohtia, joina pyörin kotona ja haluaisin paneutua ELÄMÄÄN, mutta en vain tee mitään. Surffaan netissä ja riekun. Odotan yhteydenottoja Idolilta, joita tulee nykyään vain silloin, kun hän tarvitsee minua. Se sattuu, se tyhjentää lisää, ja oi kuinka ahdistaa kun jo valmiiksi tyhjä riisutaan vielä tyhjemmäksi!!

Apua. Miten, miten tästä pääsee pois??

Miten, siis miten pääsen tästä pois? Miten tyhjyys täytetään?